Kytäjän kartano on ollut aikanaan Suomen suurin maatila. Kartanon päärakennus on valmistunut v. 1878.
Kokonaispinta-alaltaan kartano on ollut alunperin jopa 10 500 hehtaarin kokoinen. Tilalla on ollut runsaasti maanviljelyä, lehmiä, hevosia, sikoja ja kanoja. Siellä on ollut useita peltoja, metsiä ja puutarhoja. Kartanon pinta-ala on aikojen saatossa supistunut 4400 hehtaariin.
Kytäjän kartanolla on ollut aikanaan mm. oma koulu, kirkko, sähkölaitos, meijeri, kalanhuoltolaitos, saha, yksityinen rautatie ja jopa oma raha. Kytäjän lantteihin oli kaiverrettu suoraan se, mitä niillä sai, esim "litra maitoa".
1900-1910-luku
Kartanolla on vieraillut useita kertoja mm. Marsalkka Mannerheim ja presidentti Svinhufvud.
Kartanon pyörittäminen ei ole ollut mitään nappikauppaa, ja tähän onkin liittynyt paljon pimitystä, veronkiertoa ja kavalluksia. Kartanon omistussuhteisiin ja perinnönjakoihin on liittynyt juonittelua, draamaa ja riitoja. Välillä kartanolla on mennyt niin huonosti, että isännät ovat joutuneet turvautumaan suuriin lainoihin selvitäkseen ahdingosta. Toisinaan kartano on ollut jopa vastuuttomissa käsissä, kun kartanonherrat ovat hussanneet kartanon varoja ja jättäneet lainat maksamatta.
Vaikka kartanolla on ollut epäonnea talousasioissa, sen historiaan liittyy paljon synkempiäkin tapahtumia - epäonnea, kuolemantapauksia, itsemurhia, jopa murhia. Puhutaan Kytäjän kartanon kirouksesta, sillä kartanon alue on Suomen historiassa täysin poikkeuksellinen murhien ja onnettomuuksien keskittymä.
Kreivitär aloittaa kirouksen?
Niin pitkälle historiaa ei tunneta, että tietäisimme onko kartanon mailla vallinnut kirous jo 1500-1600-luvuilla. Kartanon kirouksen voidaan katsoa alkaneen ainakin jo 1800-luvulta, kun Kartanon kreivitär Marie Linder oli v. 1865 kutsunut aviomiehensä poissaollessa kartanolle ratsumies Henrik Borgströmin, jonka kanssa salainen tapaaminen pidettiin kreivittären makuukammarin puolella. He kuulivat jonkun tulevan alakerran eteiseen, joten Borgström hyppäsi alas toisen kerroksen parvekkeelta. Hypätessään hän katkaisi selkänsä. Hän pystyi poistumaan kartanolta selkävammasta huolimatta ratsastaen, mutta putosi myöhemmin ratsailta ja kuoli vammoihinsa. Viisi vuotta myöhemmin 29-vuotias kreivitär teki kartanolla itsemurhan ottamalla yliannostuksen kloroformia.
Hjalmarin kohtalo
Kreivittären poika Hjalmar Linder osti kartanon isältään, ja kirous jatkui.
Hjalmar avioitui Marsalkka Mannerheimin sisaren, Sophie Mannerheimin kanssa, mutta liitto päättyi eroon. Hjalmar kirjoitti sanomalehtiin kärkkäitä mielipiteitä valkoisen vallan hirmuteoista, mutta tätä ei katsottu hyvällä. Mannerheimin kehotuksesta Hjalmar lähti maanpakoon ja myi koko kartanon. Hän otti mukaansa pari kaveria ja he matkustelivat ympäri Eurooppaa törsäten miljoonaomaisuutta. Kun omaisuus oli lopulta tuhlattu kokonaan, Hjalmar herrasmiehenä antoi viimeiset rahansa ystävilleen kotiinpaluuta varten ja hyvästeli heidät. Kartanonherran elämä päättyi hotellihuoneen kylpyammeeseen, jossa hän viilsi ranteensa auki.
Linderien jälkeen Kytäjän kartanon osti Vähäkallion suku, ja kirous paheni entisestään.
Pikku-Aarne
Vähäkalliot pitivät kartanolla usein juhlia. Eräät juhlat saivat traagisen päätöksen kun vieraiden seurustellessa keskenään päättivät lapset lähteä metsälle. He ottivat mukaansa pienoiskiväärit, ja poikien kiivetessä puutarhan kiviaidan yli yksi kivääri laukesi vahingossa. Luoti meni 11-vuotiaan Aarnen selästä läpi lävistäen tämän sydämen. Mitään ei ollut tehtävissä ja Väinö Vähäkallion vanhin poika menehtyi traagisesti.
Isännän toinen poika Kai Väinö kuoli talvisodassa kolme päivää ennen rauhantuloa. Kai Väinön kuolinpäivänä syntyi hänen poikansa Kai Kustaa Vähäkallio, josta tulee myöhemmin kartanon surullisenkuuluisa isäntä. Vähäkallion kolmas lapsi, tytär Eva kuoli synnytykseen. Onnelliset perhetapahtumat vaihtuivat hautajaisiksi. Vähäkalliot päätyivät lopulta kaikki lapsensa menetettyään avioeroon, ja kartanon isäntä Väinö sai vielä tämän kaiken lisäksi syöpädiagnoosin. Väinö ehti hankkimaan ennen kuolemaansa uuden vaimon, Marie Saarion, joka jäi asumaan yksin kartanoon. Kirotun kartanon mystiset kuolemat jatkuivat edelleen, kun Marie löydettiin kartanon kylpyhuoneesta makaamasta kuolleena verilammikosta. Lääkäri totesi Marien kuolleen sydänkohtaukseen ja lyöneen päänsä. Marien sisko oli vaalinut ruumista arviolta viikon verran ennen kuin Marien ystävä huolestui ja löysi ruumiin. Sisko joutui laitoshoitoon.
Vähäkallion suvusta oli jäljellä vielä Väinön pojanpoika Kai Kustaa, joka syntyi samana päivänä kun isänsä menehtyi sodassa. Kain äiti oli mennyt uusiin naimisiin ja Kailla oli useita sisaruspuolia, jotka asuivat kartanossa. Kirous seurasi yhä ja yksi Kain velipuolista lukuttautui yhteen kartanon huoneista ja ampui itsensä vuonna 1983.
Kai Kustaa Vähäkalliosta tuli jossain vaiheessa kartanon isäntä. Hänet tunnettiin äkkipikaisena ja vainoharhaisena tyyppinä. Isoihin saappaisiin hyppääminen stressasi ja Kai oli isäntänä aivan mielipuoli. Hän kulki kartanon mailla pistoolin kanssa häätäen raivokkaasti ulkopuoliset pois mailtaan. Erään nuorisojoukon Kai hääsi pois ampumalla laukauksen maahan. Kerran Kai sai raivokohtauksen ajaessaan vaimonsa kanssa kohti kartanoa. Hän suuttui vaimon kysyessä "Mikä nyt taas pännii" . Kai ei sietänyt sanaa "pänniä" koska hän ajatteli vaimon oppineen tämän sanan joltain rakastajaltaan. Impulsiivisena miehenä Kai yritti ajaa raivokohtauksen saattelemana päin vastaantulevaa autoa niin että vastaantuleva auto suistui ojaan väistääkseen heidät. Kai omisti myös suuren kokoelman aseita.
Viisi surmanluotia - Kytäjän kolmoissurma
Kun kolmen pojan joukko leiriytyi helatorstaina 1972 telttailemaan Kaalimaannokkaan lähelle Kytäjän kartanoa, tapahtui yksi Suomen rikoshistorian traagisimmista surmista.
18-, 17-, ja 14-vuotiaat pojat Veijo, Esa ja Kai eivät tienneet olevansa kenenkään mailla leiriytyessään Kaalimaannokkaan, ja periaatteessa jokamiehenoikeus vielä sallii leiriytymisen sinne, eli he eivät olleet tehneet mitään väärää.
Kai Vähäkallio oli katsomassa elokuvaa pikkuserkkunsa Anna Siikarlan kanssa. Hän näki kartanon ikkunasta poikien leirin. Noin puolenyön aikaan, kun pikkuserkku oli lähtenyt kotiin ja Kain poika nukahtanut, hän päätti lähteä tarkistamaan mitä leiriytyjät oikein touhusivat. Kai otti mukaansa Colt-merkkisen käsiaseen. Kaalimaannokassa hän näki sammumaisillaan olevan nuotion, poikien pystyttämän teltan ja sen, että rannasta oli kaadettu leppiä. Lisäksi pojat olivat iskeneet puukkonsa ja kirveensä yhteen puuhun. Kain veri kiehahti ja kuppi meni niin sanotusti nurin. Hän riuhtaisi ensitöikseen poikien puukot ja kirveen irti puunrungosta ja viskasi ne niin pitkälle Kytäjärveen kuin suinkin pystyi. Tämän jälkeen hän avasi teltan vetoketjun, osoitti poikia taskulampulla, otti esiin Coltin ja ampui Kytäjän kuuluisat viisi surmanluotia. Kai ampui kaikki teltassa nukkuneet pojat lähietäisyydeltä raivon vallassa niin nopeasti, ettei kukaan pojista edes ehtinyt nousta istumaan.
Aamulla yhden pojan tyttöystävä Marja-Leena oli tuomassa pojille ruokaa ja ihmetteli, miksi Esan mopo oli edelleen teltan edessä vaikka hänen piti olla töissä. Marja-Leena kurkisti telttaan ja ensisilmäyksellä näytti siltä että pojat nukkuivat. Sitten hän huomasi Veijon naamalla verinaamion, kokeili Kain kättä ja järkytyksekseen tajusi poikien olleen kuolleita. Hän juoksi kilometrin päähän lähikauppaan ja hälytti apua.
Kaikkia poikia oli ammuttu kerran päähän niin, että luoti oli lävistänyt kallon ja aivot. Nuorin pojista oli Kain mielestä niin vastenmielisen näköinen, että häntä Kai oli ampunut vielä kahdesti keskivartaloon.
Kun verityö oli tehty, paniikki iski ja Kai ymmärsi mitä oli tehnyt. Hän alkoi peitellä tekemäänsä rikosta. Hän piilotti vaatteensa, heitti loput luodit Kytäjärveen, rassasi aseensa piippua teräsvillalla ruuvimeisselin avulla ja esitti olevansa täysin tietämätön surmatöistä.
Poikien päät lävistäneet luodit kerättiin talteen ja kriminaalilaboratorion tutkimuksissa kävi ilmi, että luodit oli ammuttu Kain omistamalla Coltilla.
Kai väitti myöhemmin ettei ollut tajunnut telttailijoiden olleen lapsia, vaan oli ollut näkevinään teltassa parrakkaita miehiä. "Saakura, ihan roiston näköisiä" Kai kertoi ajatelleensa.
Kaita tutkinut lääkäri totesi tämän olevan epäluuloinen,
mustasukkainen, omistushaluinen ja häiriintynyt mies. Lääkärin mukaan tekojen taustalla oli vainoharhainen psykoosi, minkä vuoksi Kai Kustaa Vähäkallion todettiin olleen täyttä ymmärrystä vailla ja hänet tuomittiin lopulta 12 vuodeksi kuritushuoneeseen. Hänen isäpuolensa Simo anoi presidentti Kekkosta armahtamaan hänet, mutta Kekkonen hylkäsi anomuksen. Ensikertalaisena ja hyväkäytöksisenä Kai vapautui kuitenkin jo viiden vuoden päästä.
Kai hankki uuden puolison ja suunnitteli heille matkaa Atlantin yli Karibianmerelle, jonne he perustaisivat oman karkulaistukikohtansa. Kain "suuri purjehdus" kuitenkin päättyi Kytäjän kartanon pihamaalle, mihin hän ampui itsensä.
Vuonna 2003 Kytäjän kartanon eläintenhoitajana toiminut 26-vuotias mies ampui lähietäisyydeltä haulikolla ex-puolisonsa, 35-vuotiaan naisen. He olivat kartanon henkilökunnan asuntolassa puolenyön aikaan kun surmatyö tapahtui. Mies oli keskivahvassa humalassa. Hän oli suunnitellut murhaa etukäteen, sillä hän oli puhunut siitä aiemmin läheisilleen ja käynyt myös hakemassa viikkoa ennen tapahtumaa surmatyössä käytetyn haulikon kotoaan Perhosta. Nainen oli juuri päättänyt heidän 5 vuotta kestäneen suhteensa, mutta mies ei halunnut päästää naisesta irti. Mies tuomittiin murhasta 10 vuodeksi vankeuteen täyttä ymmärrystä vailla. Tuomitun miehen tunteva henkilö puolusteli tätä netin keskustelupalstalla sanomalla miehen olevan murhatuomiosta huolimatta "ihan ihku". Seuraava kommentti oli jotenkin huvittava: "Varmaan ihan mukava ja ihku mies on, mitä nyt varttihulluksi todettu ja hiukan impulsiivinen."
Tämä on viimeisin tiedossa oleva kuolemantapaus Kytäjän kartanolla. Päättyykö Kytäjän kirous vihdoinkin, kun kartanon päärakennus rapistuu hiljalleen kohti unholaa?
Pääsin vierailemaan kartanolla vielä ennen sen lopullista tuhoa. Kartanolle pääsy oli yksi siisteimmistä kokemuksistani urbexharrastuksen parissa, ottaen huomioon paikan historian. Olen kiinnostunut kaikenlaisista rikostarinoista ja Suomen rikoshistoriasta, joten siinäkin mielessä vierailu oli mielenkiintoinen. On myös hyvin kiehtovaa nähdä ökyrikkaiden ihmisten taloja ja ihailla hienoston sisustusratkaisuja. Tässä vielä ottamiani kuvia löytöretkeltäni:
